”Hyvä valmentaja ei ole virheissä kiinni.”

Essi Söderholm halusi pelata jenkkifutista Kotkassa. Siksi kaupunkiin perustettiin naisten joukkue.

– Voin tarvittaessa kantaa vaikka vettä kentällä. Kunhan saan olla lajin parissa.

– Ja hyödyllinen seuralle.

Näin pohtii omaa valmennusunelmaansa Essi Söderholm, 21. Kuin huomaamatta Söderholm tiivistää pariin lauseeseen monen valmentajan pyyteettömyyden – teen tätä, koska siitä on muille hyötyä.

Nuoresta iästään huolimatta Söderholm on ehtinyt kokemaan jenkkifutiksen parissa paljon. Lippupallosta kokemusta on niin EM- kuin MM-kisoistakin. Amerikkalaista jalkapalloa kotkalainen on pelannut niin Kouvola Indiansissa kuin Helsinki Roostersissa.

Viime syksystä alkaen Söderholm on toiminut kotikaupunkinsa Kotka Eaglesin naisten joukkueessa pelaajavalmentajana.

Ennakkoluuloton tutkimusmatka uuteen urheilulajiin

Söderholm on aina innostunut kaikesta liikunnasta. Lajeja hän on kokeillut laidasta laitaan.

– Urheilu on aina ollut minulle se ykkösjuttu!

Pysyväksi harrastukseksi mikään kokeilu ei kuitenkaan johtanut. Söderholmin harrastuksia olivat liikunta ja urheilu, mutta ei mikään yksittäinen laji.

14-vuotiaana Söderholmille tuli tunne, että jotain uutta piti kokeilla. Kotka Eagles ei ollut vielä tehnyt uutta tulemistaan jenkkifutiksen seurakartalle eikä amerikkalaisesta jalkapallosta juurikaan puhuttu perinteikkäässä jalkapallo- ja koripallokaupungissa.

– En minä tiennyt silloin tiennyt, että pelataanko tätä lajia Suomessa ylipäätään tai että pelaavatko naiset. Jotenkin oli kuitenkin sellainen tunne, että siitä saattaisin tykätä.

Ensin auttoi internet, sitten isä.

– Tutkin nettiä ja huomasin, että Kouvolassa voi pelata. Sanoin isälle, että saat viedä.

Isä vei ja sai viedä sen jälkeen useastikin.

– Se oli yhdet treenit ja tiesin, että lajini on tässä.

Meidän jengi, minä ja mun kaupunki

Söderholmin laji-innosta – ja toisaalta sopeutumisesta ja päättäväisyydestä – kertoo se, että hän on aina osannut ottaa paikkansa joukkueesta. Ensimmäisenä pelivuotenaan hän pelasi poikkeusluvalla naisten sarjassa, seuraavana vuonna D-junioripoikien kanssa samassa joukkueessa. Kun tämän jälkeen poikkeusluvalla ei enää saanut pelata poikien sarjassa, päätti Söderholm etsiä vaihtoehtoja muualta.

– Harjoittelin talven Porvoossa Butchersin kanssa ja pelasin kesän 2011 Roostersissa sekä alle 21-vuotiaiden naisten sarjaa että SM-sarjaa. Tosin tuo kausi päättyi aikaisessa vaiheessa loukkaantumiseen, mutta syksyllä pääsin takaisin treeneihin.

Lopulta pääkaupungin visiitti kesti neljä kautta. Vaikka Söderholm saavutti menestystä, se ei aina tuntunut omalta. Se ei ollut Kotka, joka voitti.

– Kaikki joukkueet, joissa olen saanut pelata, ovat olleet minulle tärkeitä. Silti on aina ollut haave, että saisin vielä joskus pelata omassa kotikaupungissani. Kun voitimme Kouvolassa ja joku sanoi, että Kouvola on kova, se ei jotenkin koskettanut minua.

Joukkueen perustamisen lyhyt oppimäärä

Söderholmin pelatessa Helsingissä, oli amerikkalainen jalkapallo alkanut nostamaan päätään Kotkassa. Eaglesin miesten joukkue oli aloittanut jälleen toimintansa ja myös korkeakoulujenkkifutis oli tullut osaksi Kymenlaakson ammattikorkeakoulun opiskelijaelämää. Kotkassa oli Söderholmin lisäksi jo muutama muukin jenkkifutiksesta kiinnostunut nainen.

Vuonna 2015 Söderholm suoritti varusmiespalvelustaan Onttolassa, Joensuun lähistöllä. Oma pelaaminen rajoittui puolikkaaseen kauteen Kouvola Indiansissa, mutta visio tulevasta oli selvä.

– Kävimme heittelemässä ja harjoittelemassa Kotkassa aina, kun minulle oli vapaata. Muutama muukin mimmi oli innostunut ja sanoin heille, että kunhan pääsen pois, niin sitten elokuussa laitetaan joukkue kasaan.

Visio ei jäänyt pelkäksi suunnitelmaksi.

– Järjestimme try out –päivän. Teimme flyereitä ja jaoimme niitä. Tavoitteemme oli saada mukaan vähintään 15 uutta pelaajaa.

Uusia pelaajia tuli 25. Kotkaan syntyi uusi naisten jenkkifutisjoukkue.

”Hyvä valmentaja löytää virheet ja kertoo virheet mutta

sanoo niiden lisäksi aina jotakin hyvää.”

Essi Söderholm

Se hetki, kun valmennus lähti rullaamaan

– On todella hieno nähdä se kehitys, mitä pelaajissa on syksyn jälkeen tapahtunut, Söderholm kertoo nyt. – Kaikki olivat kuitenkin ihan ensikertalaisia, kun he syksyllä tulivat ensimmäistä kertaa treeneihin.

Eaglesin naisten joukkueen päävalmentaja Saku Lehtolan apuna pelaajavalmentajana toimiva Söderholm on tulevana vuonna vastuullisessa roolissa pelikentällä – pelinrakentajana.

– Olen urallani ehtinyt kokeilemaan oikeastaan kaikkia pelipaikkoja, mutta eniten olen pelannut keskushyökkääjänä ja linebackerina, jenkkifutiksen ohessa myöhemmin myös painissa kilpaillut Söderholm kertoo. – Niitä pelipaikkoja olen myös eniten valmentanut.

– Perusteet osaan kuitenkin opettaa oikeastaan jokaiselle pelipaikalle.

Moni osaa pelipaikkojen perusteet, mutta kaikki eivät osaa niitä muille opettaa. Milloin Söderholm itse löysi kipinän valmentaa muita?

– Kaikki sai alkunsa korkeakoulujenkkifutiksesta jo vähän ennen kuin Eaglesin miesten joukkue aloitti toimintansa. Siellä ei oikein ollut valmentajaa. Opetin perusheittokuvioita.

– Se lähti rullaamaan. Nyt olen ollut mukana neljä vuotta.

”En halua olla liian äkkipikainen.”

Söderholm pohtii pitkään valmentajan ominaisuuksia. Tällä hetkellä häntä itseään kiinnostaa jenkkifutiksen osa-alueet monipuolisesti: fysikka, tekniikka, taktiikka.

– Jokainen joukkue on varmasti erilainen. Joukkueille on eri tarpeet, joihin valmentajan on osattava vastata. Fysiikka on tietysti isossa roolissa, mutta siitä ei ole mitään hyötyä, jos ei tiedä, mitä kentällä tekee.

Hyvän valmentajan merkit Söderholm löytää ennen kaikkea asenteesta ja suhtautumistavasta.

– Hyvää valmentajaa on oikeastaan helpompi määritellä sanomalla, minkälainen ei ainakaan saisi olla. Itse en halua olla liian äkkipikainen, sellainen virheissä kiinni oleva valmentaja.

– Hyvä valmentaja löytää virheet ja kertoo virheet mutta sanoo niiden lisäksi aina jotakin hyvää.

– Joppe Hytönen on yksi mun lempparivalmentajista, Söderholm kertoo ja viittaa aikanaan naisten maajoukkueen päävalmentajan monta vuotta toimineeseen Jorma Hytöseen. – Joppe on todella mukava – ehkä välillä jopa liiankin mukava – ja sellainen valmentaja, joka selittää, miksi jokin asia tehdään tietyllä tavalla.

Selityksiä on saanut talven mittaan antaa myös pelaaja-valmentaja Söderholm. Kotka Eaglesin naisten joukkue osallistuu Söderholmin johdolla huhtikuun lopulla käynnistyvään lippupallon SM-sarjaan ja kesällä naisten II-divisioonaan.

Näin tapahtuu siksi, että aikanaan 14-vuotias kotkalaistyttö päätti aloittaa jenkkifutiksen.

YLE Jenkkifutista Kotkasta

Kymen Sanomat 25.4.2017

Kymen Sanomat 5.11.2018

Pilvi Ryynänen on ollut jenkkifutaaja yli puolet elämästään ja valmentaja viisi vuotta

– On mulla tässä aikaa jutella. Vasta puolelta tulee uimakouluryhmä, porvoolainen Pilvi Ryynänen, 27, vastaa reippaasti.

– Tässä on muutama koululaisryhmä jo vedetty. Uimakoulun jälkeen pääsen kotiin syömään, mutta lähden kyllä sitten heti pitämään jefu-treenejä.

Ryynänen on niitä ihmisiä, joiden energia ei lopu kesken. Liikunnanohjaajana työtä tekevä jenkkifutisvalmentaja ihmettelee asiaa itsekin, mutta toisaalta tietää, miksi virtaa riittää nimenomaan valmentamiseen.

– Kai se on rakkaudesta lajiin, Ryynänen miettii. – Ja on vaan niin kiva nähdä, kun joku oppii.

Koulukäynti, joka mullisti 7.-luokkalaisen elämän

Ryynänen muistaa tarkasti hetken, jolloin jenkkifutis astui – oikeastaan vyöryi –nuoren askolalaistytön elämään. Syksyllä 2002 Askolan yläasteella oli liikuntapäivä.

– Olin seiskalla, ja 7-luokkalaiset saivat tietysti valita viimeisenä omat lajinsa. Olisi ollut kiva mennä esimerkiksi uimaan.

– No, yksi vaihtoehto oli lippupallo. Ajattelin, että kokeillaan nyt sitten.

Se oli menoa.

Koko lapsuutensa eri lajeja harrastanut Ryynänen oli ollut taitoluistelija, telivoimistelija, jalkapalloilija ja salibandyn pelaaja. Tuon hetken jälkeen hän oli jenkkifutaaja.

– Olen oikeastaan aika tyytyväinen, etten päässyt silloin uimaan.

Nykyisin Ryynäselle jokainen päivä on liikuntapäivä, ja yleensä niissä on sekä uintia että jenkkifutista.

”Lasten ja nuorten valmentajan täytyy haluta olla mahdollisimman hyvä lasten ja nuorten valmentaja.”

Pilvi Ryynänen

Ensin neuvomassa kysymättä ja sitten valmentamassa, koska kysyttiin

Kaudesta 2003 alkaen Ryynänen on ollut joka kesä kentällä. Opiskelujen vuoksi yksi pelivuosi jäi väliin ja yhden kesän pilasi polvivaiva. Semi-kontakti -pelistä alkanut ura muuttui kontaktipeliksi, jossa linebacker Ryynänen voitti Suomen mestaruuden helsinkiläisessä GS Demonsissa.

Vaikka pelaaminen onkin edelleen Ryynäselle suuri intohimo, kasvoi valmentaminen kuin itsestään pelaamisen oheen.

– Olen aina ollut suunapäänä tekemässä ja neuvomassa. Helppoahan sen jälkeen on ollut ruveta valmentamaan.

Vuonna 2011 Porvoo Butchersista kysyttiin, haluaisiko Ryynänen olla mukana nuorten valmennuksessa. Pari vuotta aiemmin liikunnanohjaajan AMK-opinnot Vierumäellä aloittanut 22-vuotias tuleva valmentaja suostui.

Ei vain valmentamista vaan kasvattamista ja kehittämistä

– Meillä on Butchersissa ollut tuon jälkeen ollut lasten ja nuorten nuorin mahdollinen joukkue, olivatpa ikärajat, mitkä tahansa. Ensin 13- sitten 11- ja nyt myös 9-vuotiaille, Ryynänen kertoo.

Jotta lasten ja nuorten valmennukseen saatiin raamit, halusi Ryynänen luoda jotain kokonaan uutta. Syntyi jefu-koulu.

– Jefu-kouluun voi tulla jo 5–8 –vuotias. Tavoitteena ei ole tehdä jenkkifutareita. Tavoite on tarjota lapsille helppo tapa liikkua monipuolisesti ja löytää liikunnasta tapa, joka kantaa läpi elämän.

– Teemme paljon yhteystyötä lajien välillä ja mukana on myös pesäpalloa, jääkiekkoa ja jalkapalloa.

Samalla, kun lapset liikkuvat ja oppivat uudesta lajista, muuttuvat myös vanhempien asenteet.

– Monilla vanhemmilla on lajista aika rajut ennakkoasenteet. On tärkeää, että vanhemmat oppivat luottamaan siihen, että lajissa urheillaan turvallisesti.

– Jenkkifutikseen totutellaan pikkuhiljaa. Harjoitellaan heittämistä ja kiinniottamista ja taklaillaan dummyja, Ryynänen kertoo. – Se rauhoittaa monen vanhemman mieltä.

Pyyteetön työ Porvoossa on suonut myös arvostusta. Butchers on antanut jokakesäiselle junioriturnaukselleen nimen Cloud Bowl – kunnianosoituksena juniorivalmentajalle.

”Ei aikuisten valmentamisen tarvitse olla tavoite.”

14 vuoteen jenkkifutista mahtuu monta kohtaamista ja monta valmentajaa. Tulevana kesänä vain valmennukseen keskittyvä Ryynänen nostaa esikuvikseen muun muassa nykyiset valmentajakollegansa Nikko Olssonin ja Sebastian Lindin, jotka molemmat ovat olleet valmentamassa Butchersin miesten edustusjoukkueen Vaahteramalja-voittoon.

– Demonsin ajoilta Teemu Kuusisto on myös yksi sellainen valmentaja, jolta olen oppinut todella paljon.

Monesti ajatellaan, että juniorivalmennuksessa ollaan oppimassa valmennusta, jotta joskus voidaan valmentaa aikuisia. Ryynänen tyrmää tämän ajattelun täysin.

– Lasten ja nuorten valmentajan täytyy haluta olla mahdollisimman hyvä lasten ja nuorten valmentaja. Ainakaan itselläni ei ole mitään haaveita esimerkiksi Vaahteraliigasta. Tyttöjen maajoukkueen valmennuksessa voisi joskus kiva olla mukana.

– Mistä saadaan perusteet pelata naisten ja miesten Vaahteraliigaa? kysyy Ryynänen ja vastaa itse:

– Laadukkaasta juniorivalmennuksesta.

Elina Kero

Valmennusta Naisten Vaahteraliigassa, korkeakoulusarjassa ja naisten U19-maajoukkueessa

10 vuotta sitten Elina Kero houkuteltiin Jyväskylä Jaguarsin harjoituksiin. Naiset eivät Suomessa tuolloin vielä pelanneet amerikkalaista jalkapalloa nykyisessä pelimuodossa, vaan peli oli niin sanottu semi-contact-versio lippuvöiden kanssa. Kouvolasta kotoisin oleva Kero opiskeli Vierumäellä liikuntaneuvojaksi ja opiskelukaveri – ja myöhemmin maajoukkuekaveri – Sari Kuosmanen sai lentopalloa ja pesäpalloa aiemmin pelanneen Keron mukaan.

– Se oli mielenkiintoista, taktista ja fyysistä, Kero kuvailee nyt ensimmäistä kosketustaan lajiin. – Innostuin heti.

Tuosta alkaen jenkkifutis on ollut Keron laji eikä intohimo lajiin ole kadonnut – päinvastoin. Laji muuttui täydellä kontaktilla pelattavaksi niin sanotuksi ”kamat päällä” -jenkkifutikseksi vuonna 2008. Kero puolestaan muutti seuraavana vuonna Kouvola Indiansin kautta Helsinkiin ja liittyi nykyiseen joukkueeseensa GS Demonsiin.

Tämän jälkeen lajista on tarttunut ensisijaisesti linebackerina pelanneelle Kerolle niin kokemuksia kuin meriittejäkin: kaksi MM-pronssia, EM-kulta, SM-kultaa useasti ja SM-hopeaa kahdesti. Kero on valittu all starsiin niin hyökkäyksessä kuin puolustuksessakin. Vuonna 2014 Kero ja Paula Lehtinen näyttivät suomalaista naisjenkkifutis-osaamista lajin emämaassa Chicago Forcen riveissä.

Sisäinen valmentaja herää

– Olen aina yrittänyt nähdä pelissä kokonaisuuksia. Ei pelkkiä rooleja ja tekniikkaa, vaan pelisuunnitelman. Yrittänyt löytää sieltä syitä, miksi asioita tehdään tietyllä tavalla.

– Aluksi en kuitenkaan ajatellut ollenkaan valmennusta.

Ensimmäistä kertaa 17-vuotiaana liikuntaa ohjannut jenkkifutaaja ajautui aluksi ehkä tietämättään ohjaamaan myös jenkkifutisharjoituksia. Kero huomasi valmentavansa GS Demonsin uusien pelaajien harjoituksissa.

– Osaan olla itselleni vaativa. Minulla on ollut valmentajia, jotka ovat ennen valmentamista pelanneet kauan. Valmentaminen vaati ainakin itseni kohdalla hidasta kypsymistä, Kero sanoo mutta jää samalla pohtimaan, tarvitseeko jenkkifutisvalmentaja lopulta kuitenkaan pitkää pelaajauraa ollakseen uskottava valmentaja.

– Miksi lajiin ei voisi tulla enemmän isejä ja äitejä, jotka uskaltavat alkaa valmentamaan? Hyvän koulutuksen kautta ja saataisin lisää osaavia valmentajia.

”Olen aina yrittänyt nähdä pelissä kokonaisuuksia.”

Elina Kero

Rohkaisua ja verkostoitumista

– I-tason valmennuskurssi oli aikoinaan sellainen avaava kokemus. Lisäksi Valmentaa kuin nainen -verkostotapaamiset ovat olleet itselleni tärkeitä.

Kero osallistuu parhaillaan Suomen Valmentajien järjestämään Urheilijasta valmentajaksi –koulutukseen. Koulutuksen kivijalkana ovat urheilijan omat kokemukset ja niiden siirtäminen valmennuksen kautta eteenpäin. Kymmenen vuotta jenkkifutaajana on jo tähän mennessä synnyttänyt Kerolle käsityksen hyvästä valmentamisesta ja laadukkaasta harjoittelusta. Vielä hän ei kuitenkaan ole pelkästään valmentajaksi ryhtymässä.

– Ajattelen asioita päivä kerrallaan. Tällä hetkellä palo pelata on vielä suuri, mutta varmasti sitten myöhemmin valmennus on isommassa roolissa ajankohtaista.

Kaudella 2016 Kero on toiminut jenkkifutiksen korkeakoulusarjassa pelaavan Aalto Predatorsin valmennusryhmässä. Kokemus miesten valmentamisesta on ollut Keron mukaan avartava.

– Ehkä miehet ovat suoraviivaisempia ja lähtevät nopeammin suorittamaan. Naiset kyselevät enemmän, Kero vertaa. – Jouduin miettimään aluksi enemmän, miten paljon perustelen asioita harjoituksissa.

Ennakkoluuloja Kero ei ole kohdannut. Aalto Predatorsissa Kero on valmentaja, ei naisvalmentaja.

– En ole huomannut minkäänlaisia ennakkoluuloja. En pelaajilta enkä muilta valmentajilta.

Mistä valmentaja voi urallaan haaveilla?

Kero on omien sanojensa mukaan ”jotenkin ajautunut puolustuksen valmentajaksi”. Myös valmentajamalli löytyy puolustuksen valmennuksesta.

– Kalle Karppinen on minulle jonkinlainen esikuva. Kallen ideologia on vaikuttanut valmennusfilosofiaan ja olen myös oppinut Kallelta paljon lajista, Kero toteaa miesten maajoukkueen puolustuksen koordinaattorista.

Tulevaisuudessa Kerolla on luvassa valmennustehtäviä korkeakoulusarjan lisäksi niin GS Demonsin Naisten Vaahteraliiga-joukkueessa pelaajavalmentajana kuin myös naisten U19-maajoukkueen valmennusryhmässä.

– Tyttöjen jenkkifutis kehittyy koko ajan. MM-kisat pelataan vuonna 2018, Kero kertoo.

Joukkuepelaajana Kero on työskentelee innoissaan valmennusryhmissä. Nykyisissä projekteissa tehtävät ovat innostavia ja vastaavista löytyy myös haaveita tulevaisuudessa.

– En ole oikeastaan haaveillut mistään suuremmasta valmennukseen liittyen, mutta olisi jonakin päivänä hienoa olla isoa ja ammattimaista valmennusryhmää, Kero toteaa.

Miia Liukkonen

Miia Liukkonen on ollut Lady Bouncersissa mukana vuodesta 2011. Viimeiset vuodet rooliin pelaamisen lisäksi kuulunut pelipaikkavalmennus.	Pelaaja-valmentaja Miia Liukkonen käynnistämässä hyökkäysyritystä Kouvola Indiansia vastaan I-divisioonassa kaudella 2015. Kuva: Petri Lyytikäinen
Marleena Himanen kuuluu Mikkeli Lady Bouncersin valmennustiimiin ja toimii laitahyökkääjien ja takakentän pelaajien pelaajavalmentajana. Kuva: Petri Lyytikäinen

Taktisuus, joka nielaisi pesäpalloilijan

Mikkeliläistä Miia Liukkosta piti houkutella jenkkifutistreeneihin – mutta vain yhden kerran

Amerikkalaisessa jalkapallossa joukkueen sisällä on toinen joukkue – valmentajien joukkue. Joukko pelipaikkavalmentajia, koordinaattoreita ja päävalmentaja. Aikataulut, pelisuunnitelmat ja vastuut täytyy hioa valmennuksen osalta kuntoon, jotta harjoittelu on tehokasta ja luonnollisesti tulos mahdollisimman hyvä.

Mikkeli Lady Bouncersin naisten joukkuetta kohti tulevaa I-divisioonaa johdattava pelaaja-valmentaja Miia Liukkonen puhuu mikkeliläisten valmennustiimistä innokkaasti.

– Meitä on neljä pelaajavalmentajaa, Liukkonen kertoo. – Ja näiden mimmien kanssa homma onnistuu!

Liukkosen kanssa samaan valmennustiimiin kuuluvat Laura Pekkarinen, Marleena Himanen ja Maiju Gustafsson. Kukaan ei ole päävalmentaja, kukaan ei ole apuvalmentaja.

– Tämä on joukkuepeliä, Liukkonen tiivistää.

Pelinrakentajana ja puolustuksen takakentällä pelaavalla Liukkosella on ”organisointivastuu”, mutta päävalmentaja hän ei ole.

– En minä näin pelaajavalmentajana voi ottaa sellaista titteliä kuin päävalmentaja.

Pesäpallosta höntsälajien kautta Bouncersiin

Heinolasta kotoisin oleva Liukkonen pelasi vuosia pesäpalloa. Kansallispelin tahkoaminen kuitenkin jäi, koska opiskelu kuljetti Liukkosen koilliseen, Mikkeliin, jossa pesäpallotoimintaa ei ollut.

– Harrastin sitten kaikenlaisia yksilöjuttuja, höntsäsählyä ja -korista. Ja pääasiassa salia.

Mikkeli Bouncers perustettiin syksyllä 2009, ja naisten joukkueen toiminta käynnistyi kaksi vuotta myöhemmin. Tuolloin myös Liukkosta pyydettiin mukaan. Houkuttelun ja suostuttelun jälkeen hän myös harjoituksiin lähti. Vastahakoisesti.

– Olin edellisenä kesänä käynyt katsomassa yhden miesten ottelun, Liukkonen muistelee. – Minulla oli lajista todella vahvoja ennakkoluuloja. Ajattelin, että jenkkifutiksessa vain juostaan päättömästi toisia päin.

Nopeasti lajin todellinen luonne kuitenkin paljastui.

– Meni muutamat treenit, ja sen jälkeen rupesin ottamaan jo itse asioista selvää. Ennen kaikkea minua kiinnosti taktinen puoli. Totta kai lajin tekniikat ja fyysisyys myös houkuttelivat.

– Minulle kuitenkin tärkeintä oli taktisuus.

 

”Tämä laji on haaste. Sekä älyllisesti että fyysisesti.”

Miia Liukkonen

---

Valmennus tuli kuin itsestään

Liukkonen päätyi harjoituksissa ja Roostersia vastaan pelatussa harjoitusottelussa pelinrakentajaksi. Sen myötä valmentajat Kai Koistinen ja Jukka Pajulahti antoivat Liukkoselle myös valmennusvastuuta. Itse valmentaminen ei ollut uusi asia, vaikka laji olikin.

– Olen aina jotenkin ajautunut valmentamaan. Pesäpallossa olin 15-vuotiaana ensimmäistä kertaa päävalmentaja.

Vuonna 2013 Liukkonen yhdessä muutaman pelaajan otti kanssa vastuun valmennuksesta. Miesten joukkueesta on aina ollut tarjolla apuja, mutta päävastuu on tuosta alkaen ollut naisilla itsellään.

– Organisointi tuli minulle aika luonnostaan, tietojenkäsittelyn opettajana Mikkelin ammattikorkeakoulussa työskentelevä Liukkonen kertoo.

Organisointi-sana toistuu Liukkosen puheessa useasti. Valmentajan opetusroolin lisäksi hän korostaa vastuuta kokonaisvaltaisesta toiminnasta. Tunnelma, järjestelyt – sekä henkinen että fyysinen osuus.

– Pelaaminen koostuu monesta palikasta. Se tulos, joka kentällä saadaan, on tuon kaiken tuon toiminnan summa.

Valmentaja löytää aina kehitettävää ja kehuttavaa

Aloittaessaan jenkkifutiksen saivat valmentajat vastattavakseen Liukkosen esittämiä  kysymystulvia. Netin hakukoneet täyttyivät lajitermeistä – ruutukaupalla lajisivuja ja videoita.

– Osallistuin heti ensimmäisenä vuotena tekniikkaleirille, josta sain todella paljon oppia varsinkin hyökkäykseen liittyen. Lisäksi saimme tuotua Mikkeliin monipuolisesti uusia drillejä.

Myöhemmin Liukkonen on osallistunut useasti naisten maajoukkueen leirille ja kuului syksyllä 2013 Suomen kokoonpanoon Ruotsi-ottelussa. Hyökkäyksen koordinaattori Teemu Kuusisto nousee noilta ajoilta merkittäväksi tekijäksi Liukkosen pelikäsityksen rakentajana.

– Opiskelin hyökkäyksen pelikirjojen lisäksi myös puolustuksen pelikirjat. Vaikka me pelaammekin 9 vastaan 9 -peliä ja maajoukkueessa kentällä oli 11 pelaajaa, sai niistä silti hyötyä.

Kuusiston lisäksi Liukkonen on saanut vuosien saatossa olla tekemisissä useiden valmentajien kanssa, ja matkaan on tarttunut paljon hyviä oppeja. ”Organisoinnissa” esikuvaksi nousee naisten maajoukkueen joukkueenjohtaja Petra Eloranta.

– Minulle on tärkeää olla aina positiivinen. Vaikka harjoituksessa tai drillissä menisi moni asia pieleen, sieltä löytyy varmasti myös asioita, jotka menivät hyvin.

Entä mikä on se asia, jolla Liukkonen nyt itse houkuttelee uusia pelaajia lajin pariin?

– Tämä laji on haaste. Sekä älyllisesti että fyysisesti.

– Eikä todellakaan vain törmäilyä!

 

Heli Harjanne

Coach Hoo uskoo konseptin ja ilmapiirin voimaan

Heli Harjanne on kasvanut urheilijasta valmentajaksi – kaksi kertaa

Jokaisen urheiluihmisen liikunta-, kuntoilu- ja kilpailuelementeistä muodostuu urheilu-ura, jota taaksepäin kelaamalla voi katsoa, mitä on saavuttanut, mitä tehnyt ja mitä on urheilun parissa kokenut.

Hyvin harvalla tuo kokemuspiirturi on tehnyt yhtä selvää tärähdystä kuin Heli Harjanteella vuonna 2007, jolloin 15-vuotinen uintiura sai rinnalleen amerikkalaiseen jalkapallon.

Lapun Virkiän väreissä koko nuoruutensa uinut Harjanne puhuu edelleen sujuvasti yhtä aikaa sekä uinnista että amerikkalaisesta jalkapallosta. Eroista ja vaatimuksista – ja kahden eri lajin valmentamisesta.

– Aloitin aikanaan lippupallon vastapainona uinnille, kertoo Harjanne vajaat kymmenen vuotta sitten tapahtunutta lajilaajennusta. – Uinti on yksinpuurtamista, koska harjoituksissa ei voi edes jutella muiden kanssa.

– Jenkkifutiksessa puolestaan ideaalitilanne on se, että asiat tehdään yhdessä ja sovitusti, perhosuinnissa useasti SM-finaaleissa kilpaillut Harjanne kuvaa ja käyttää ihannetilanteesta termiä ”11 pelaajan fudis”.

Kehonkielen kielioppisäännöt

Yksi uinnin ja amerikkalaisen jalkapallon ero nousee esille kehonkielestä ja siihen liittyvästä mentaalipuolesta. Siinä, missä uimari taistelee aikaa vastaan pinnan alla, jenkkifutari käy taistelunsa vastustajansa kanssa avoimesti myös henkisellä puolella.

– Kehonkieli ja siihen liittyvä psykologinen peli. Sillä on jenkkifutiksessa todella iso merkitys. Uskaltaako katsoa silmiin vai onko hartiat kasassa? Tämä laji on täynnä matchuppeja ja 1 vs. 1 –tilanteita.

Mentaalivalmennuksessa Harjanne nostaa esikuvakseen entisen uintimaajoukkueen päävalmentajan – ja entisen lappeenrantalaisen jenkkifutaajan – Marko Malvelan. Sertifioitu psyykkinen valmentaja Malvela on Harjanteelle luonnollisesti tuttu nimi uintipuolelta, mutta Harjanteen ja Malvelan tiet ovat ristenneet myös amerikkalaisen jalkapallon valmentajakoulutuksissa II- ja III- tasoilla, joissa Malvela on toiminut valmentajana.

– Rohkeus edellä, Harjanne sanoo. – Jenkkifutiksessa pitää uskaltaa ylittää itsensä.

Valmentajan rooli on Harjanteen mukaan keskeinen silloin, kun joukkueen henkinen potentiaali halutaan hyödyntää.

– Valmentajan pitää pystyä luomaan joukkueeseen luottamuksen ilmapiiri, jossa pelaaja uskaltaa epäonnistua. Treeneissä pitää olla tilaa epäonnistumisille.

Pehmeästä yksilölajista fyysiseen joukkuepalloiluun

Rohkeus lienee paras termi myös kuvaamaan Harjanteen kasvua jenkkifutariksi. Aikaisemmin suoritetun graafisen alan tutkinnon jälkeen Harjanne valmistui poliisiksi, ja nuorempi konstaapeli aloitti työnsä Helsingissä – juhannusyönä 2003.

Aikanaan Tampereella ja myöhemmin Roostersissa pelannut Liina Mancuso houkutteli Harjanteen pari vuotta myöhemmin kokeilemaan lippupalloa eli niin sanottua semikontakti-jenkkifutista. Helsinkiläistynyt pohjalainen innostui. Kaikesta huolimatta.

– Se oli kropalle shokki, Harjanne muistelee nyt. – Siirryin suoraan pehmeästä yksilölajista kontaktipalloiluun. Liikeradat ja fyysisyys olivat ihan erilaisia ja paikat sen myötä koetuksella. Toisaalta yhteisöllisyys oli jotakin ihan uutta.

Vuonna 2007 Helsinki Roostersissa alkanut ura jatkui myöhemmin kontaktiversiossa, jossa Harjanne löysi oman paikkansa blokkaavana keskushyökkääjänä ja puolustuksen linjan laidasta. Peliura ulottui vuoteen 2014, jolloin Harjanne aloitti kautensa Hämeenlinna Huskies Ladiesissa mutta siirtyi loppukaudeksi Jyväskylä Jaguarsien joukkueeseen pelaamaan SM-sarjaa.

– Uinnissa totuin äärimmäiseen tekniikan hiomiseen, vertaa Harjanne.  – Vetopituuksien mittaamista, harjoitusten kuvaamista, hienosäätöä.

Jenkkifutariksi kasvaminen puolestaan on Harjanteen mukaan omanlaisensa prosessi, jossa hän soveltaa maajoukkuevalmentaja Tuomas Heikkisen lajikiteytystä:

– Ensin pitää oppia olemaan urheilija ja vasta sitten opitaan jenkkifutariksi. Sen jälkeen mukaan otetaan hienotekniikat.

– Ja sitten tulee mentaalipohja.

”Valmentajan pitää pystyä luomaan joukkueeseen luottamuksen ilmapiiri.”

Heli Harjanne

Valmentaja on valmentaja myös lomamatkoilla

Maajoukkueessa vuosina 2012 ja 2014 pelanneelle Harjanteelle muuntuminen urheilijasta valmentajaksi ei ole vaatinut suurempia ponnisteluja. Kaikki on käynyt luonnostaan niin uinnissa kuin jenkkifutiksessakin, jossa hän jo peliuransa aikana valmensi alle 21-vuotiaiden naisten sarjassa vuosina 2011–2012 ja toimi samalla sarjapäällikkönä.

– Se vaan on tullut jotenkin. Ehkä jo työnikin puolesta joudun opastamaan ja ohjaamaan.

– Ja välillä taluttamaan kädestä pitäen, rikoskonstaapelina nykyisin työskentelevä Harjanne naurahtaa.

Suunnitelmallisuus, tavoitteellisuus ja jatkuva itsensä kehittäminen ovat ajaneet Harjannetta valmentajana eteenpäin. Uintivalmennus alkoi jo Lapualla, samoin valmennuksen tasotutkintojen suorittaminen. Tällä hetkellä Harjanne suorittaa ensimmäisenä naisena SAJL:n III-tason valmentajatutkintoa. Lisäksi ”Coach Hoo” on personal trainer ja kuntosalivalmentaja.

Valmentamisessa erityisesti verkostoituminen kiinnostaa:

– Valmentajien pitäisi olla rohkeampia, Harjanne sanoo jälleen suosikkisanaansa painottaen. – Kun lähtee matkalle, niin ottaa vaan rohkeasti seuroihin yhteyttä ja menee katsomaan treenejä. Sellaista jenkkifutismatkailua.

– Olisihan se ihan samalla tavalla hienoa, jos joku esimerkiksi Innsbruckista tulisi Suomeen ja kysyisi, voiko tulla harjoituksiin.

Konseptiajattelusta punainen lanka

Naisten Vaahteraliiga –kauden 2016 myötä Harjanteella alkaa toinen kausi 3-vuotisesta sopimuksestaan Roosters Womenin kanssa.

– Meillä on selvä malli, ajattelutapa pelin osa-alueista, Harjanne kertoo konseptimallistaan ja ottaa esimerkiksi puolustajien liikkumiseen. – Meillä on olemassa pursuiteille tietty malli, jonka pohjalta keskustelemme. Otteluiden jälkeen pohdimme, miten me siinä onnistuimme.

– Tällä tavoin meillä on koko ajan olemassa punainen lanka tekemiseen. Pelaajat tietävät sen, valmentajat tietävät sen.

Heli Harjanne suhtautuu valmentamiseen ja lajikulttuurin kasvattamiseen intohimoisesti ja on innostunut puhumaan amerikkalaisen jalkapallon kehittämisestä kokonaisvaltaisesti. Siitä löytyy myös Harjanteen oma haavekuva valmentamiseen liittyen.

– Lajiliittotason tekeminen ja kansainväliset suhteet. Muun muassa klinikoiden pitäminen kiinnostaa. Niitähän voi pitää melkein mistä vain.

Harjanne jää miettimään asiaa hetkeksi, nostaa sitten katseensa ja toteaa aidon innostuneesti:

– Tämä on vaan niin uskomattoman monipuolinen laji!

Anni Kivikataja valmentaa jalkapallotyttöjä ja jenkkifutisnaisia

– Vastuullani on rakentaa joukkueellemme sellainen hyökkäys, että voimme olla lopputuotteesta ylpeitä.

Helsinki Roosters Womenin hyökkäyksen koordinaattori Anni Kivikataja selkokielistää koordinaattorin toimenkuvaa ja vastuualuetta. Ottelutilanteessa Kivikataja on se, joka valitsee Roostersin hyökkäyksen pelikirjasta kulloinkin käyttöön otettavan pelikuvion.

Otteluita varten joukkueiden pelisuunnitelmia on kuitenkin hiottu yhdessä muiden valmentajien kanssa.

– Koordinaattorilla voi olla vaikka minkälaisia visioita siitä, miten hyökkäys voisi pelata. Tärkeintä on ymmärtää pelaajien parhaimmat kyvyt ja yhdistää ne.

Kivikatajan puheessa toistuu useaan kertaan sanat pelaajan tuntemus. Monesti koordinaattorit nähdään matemaattisia todennäköisyyksiä kuuden desimaalin tarkkuudella laskeviksi shakinpelaajiksi. Kivikataja todistaa roolin paljon laajemmaksi, ja ainakin Roosters Womenin koordinaattori suunnittelee pelikirjansa ihminen edellä.

Varsinkin jenkkifutistuomarina toimiessaan Kivikataja näki sivurajoilla myös vastakkaisia tapoja.

– Erilaisia filosofioita ja koulukuntia on olemassa. Jos joku taktiikka on joskus toiminut, ei valmentaja siitä halua lähteä joustamaan. Se ei kuitenkaan toimi, jos pelaajat ovat toisenlaisia.

– Se on vähän niin kuin yrittäisi laittaa neliskulmaista palikkaa pyöreään reikään.

Laskeutuminen jenkkifutiskentälle

– Tässä joutuu olemaan sanoissaan tosi tarkkana, ettei termit mene sekaisin, Kivikataja miettii. – Eurooppalainen futis, amerikkalainen jalkapallo, futis, jalkapallo, soccer, jenkkifutis…

Espoossa asuva Kivikataja oli futaaja ennen kuin hänestä tuli jenkkifutaaja. Lapsuuden kodissa valinnat noudattivat yleensä kaavaa, jossa Annin kaksoisveli innostui uudesta lajista ja Anni tuli perässä.

– Jalkapallo on ikään kuin mun oma laji, 12 vuotta futista eli socceria pelannut Kivikataja muistelee.

Kaksoisveljen vanavedessä kokemusta kertyi myös nyrkkeilystä ja noin 30 hypyn verran laskuvarjohyppyjä.

Lukioikäisenä 2000-luvun alussa Kivikataja tutustui jenkkifutiksen semi contact -versioon ja päätyi GS Demonsin harjoituksiin.

– Se oli kertapuraisusta koukkuun!

Monipuolisena liikkujana uusi tulokas pääsi nopeasti kokeilemaan useitakin pelipaikkoja. Keskushyökkääjä, laitahyökkääjä, linebacker, kulmapuolustaja – sinne, minne valmentaja halusi.

– Sain myös olla Jenni Wahlbergin takana varapelinrakentajana, Kivikataja kertoo Euroopan parhaimmaksi pelipaikallaan valittuun Wahlbergiin viitaten. – Siinä pääsin näkemään huippupelinrakentajan toimintaa läheltä.

Vaikka kokemusta kertyikin monelta pelipaikalta – nousi yksi yli muiden.

– Olen todella kiitollinen, että sain pelata tight endin paikkaa. Siinä saa olla mukana kaikessa – juoksupeleissä blokkaamassa kuin linjamies ja heittopeleissä kuvioissa kuten laitahyökkääjä.

Lippupallomuotoinen semikontaktipeli vaihtui käyden kontaktin jenkkifutikseen, Kivikataja vietti itse yhden vuoden Australiassa ja joukkuekin vaihtui Roostersiin. Monipuolinen jenkkifutaaja jatkoi uraansa aina vuoteen 2013. Takana oli tuolloin jo vuosien kokemus valmennuksesta. Sen toisen – pyöreän – jalkapallon parissa.

”Itselleni on todella tärkeää ruokkia toisen intohimoa lajiin.”

Anni Kivikataja

Multivalmentaja aikuisten ja lasten parissa

Kivikataja on koordinaattori sekä töissä että vapaa-ajalla. Henkilöstöhallinnon koordinaattorina työskentelevä espoolainen hakee valmennukseen näkökulmia laajalla spektrillä.

– Valmennan jalkapallossa 5–7 -vuotiaita tyttöjä. Niitä, joilla pallo yltää polvilumpioon, Kivikataja kertoo. – On todella hienoa nähdä sitä kehitystä ja innostumista, joka syntyy onnistumisesta.

Hetken päästä Kivikataja palaa samaan aiheeseen myös aikuisten valmentamisessa: olipa valmennettava minkäikäinen tahansa, Kivikataja näkee itsensä innostumisen ja kiinnostumisen stimuloijana.

– Itselleni on todella tärkeää ruokkia toisen intohimoa lajiin. Ja myös tukea ja auttaa pelaajaa löytämään se intohimo. Tämä on tärkeää varsinkin kriittisten aikuisten kanssa – erityisesti niiden, joilla on onnistumisen kokemusta jo jostakin muusta lajista.

Eli muun muassa niiden, jotka aloittavat jenkkifutiksen myöhemmällä iällä eli ”late entry” pelaajat.

– Jenkkifutikseen tulee paljon lateraaleja harrastajia, jotka ovat olleet aiemmassa lajissaan huippuja. Jefu-kentällä voi kuitenkin olla kivinen tie huippusuorituksiin. Siinä valmentajan auttava rooli on todella tärkeä.

Kivikataja on omien sanojensa mukaan kasvanut pikkuhiljaa valmentajaksi, mutta yksi valmentajanpolkua tasoittava seikka nousee kuitenkin puheesta nopeasti esiin. Kivikataja on saanut pelaajana olla hyvien valmentajien opastuksessa.

– Esimerkiksi Kalle Karppinen, Teemu Kuusisto, Heikki ”Hiski” Kuusela Demonsissa ja Roostersissa muun muassa Titolan Kari ovat tällaisia valmentajia. Vaikka kuinka olisi ollut pienimmästäkin yksityiskohdasta kysymys, niin aina on saanut kysymykseen vastauksen.

Kohti koordinaattorin roolia

Kesäkuun ensimmäisenä lauantaina Helsingin Velodromilla pelattavassa Naisten Vaahteraliiga –kauden 2016 avausottelussa kohtaavat edellisvuoden finalistit eli hallitseva mestari Demons sekä Roosters. Tuossa ottelussa Kivikataja tekee debyyttinsä uudessa roolissaan hyökkäyksen koordinaattorina.

Matka vuodesta 2002 on ollut pitkä, mutta myöhemmin Kivikatajan uraa tarkastellessa tuntuu, että kaikki suunnannut tätä kohti. Pitkä peliura ja monipuolinen kokemus eri pelipaikoista, jatkuva kiinnostus kehittää itseään ensin pelaajana ja sitten valmentajana. Peliuran jälkeen lajikäsityksen laajentaminen tuomarina aina Vaahteraliiga-tasolle asti.

Koordinaattori-valmentaja itse kuitenkin näkee ympärillään myös joukon kehityskohtia.

– Jefu on laji, josta ei voi tietää liikaa.

Kivikataja tunnustaa, että koordinaattorina hän katsoo jenkkifutista eri tavalla kuin aiemmin – ”koordinaattorilasit päässä”. Talvella, katsoessaan NFL-suosikkijoukkueensa Carolina Panthersin pelejä, pelaa Kivikataja katsojashakkia mielessään ja pohtii jatkuvasti syitä, miksi koordinaattori valitsee juuri tiettyjä pelejä.

Tulevaan kauteen Kivikataja lähtee kuten joukkueurheilija tietäen, mistä hän saa parhaimman avun omaan tehtäväänsä: omasta joukkueesta.

– Minulle ovat isona tukena olleet joukkueen pelaajat. Saumaton tuki on tunnustus myös valmennustyölle.